se kuoli jo koteloonsa

minulla ei ole kuin tämä Kuolema.

ei se ole kaunis.

mutta minusta tulee kaunis,
olematon, kalpea.
eloton.

veri pakenee kasvoilta.
huulet alkavat sinertää.
viimeinen henkäys,
ennen tyyntä.

auta minut pois.

anna elämäni arvoksi kivi.

pyyhi minusta pois viha
ja anna minun nauttia etelätuulesta.
ole minulle ystävä,
rakas.

ole minulle minä.

ole minulle kuolema.

**

te ette näe,
mitä minä näen.
teidän halunne päteä työssänne
tekee teidän sokeiksi.
yritätte paikata virheitänne
lukitsemalla minut eristyksiin.
luulette parantavanne
vaikette tiedä edes
mitä hoitaa.
pommitatte rauniota.
ihmisrauniota.
uskotte lääkkeiden turruttavaan otteeseen,
lukittuihin oviin
ja siihen paperiin,
joka sitoo minut teidän käsienne kautta tänne.
näettekö edes ylpeydeltänne
kuinka elämä katoaa minusta?

**

kuinka sanat alkavat loppua.

minussa on viha
viimeisenä tunteena.
ja minä vihaan
ja halveksin
teidän kättenne töitä.
ja teidän kuuroja korvianne,
sillä silloin kun minä apua todella kaipasin,
se minulta evättiin.
ja kun sitä en tarvitse,
te pakotatte minut asettumaan teidän muottiinne.
te teette minusta jälleen sairaan.
yhä sairaamman.

voisin hukkua ylpeyteenne.

viha jää,
vaikkei mitään muuta jäisikään.

**

(28.6)

katson kaihtimien lävitse
ulkomaailmaa.
mikä on todellista?
kylmä lasi erottaa minut rakkaistani,
yhtä kylmä,
kuin hymyni heille.
se on liian todellista
ja särkyvää.

se oli perhosenaika.

liito.

lento,
pyrähdys.

se kuoli jo koteloonsa.